Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Valheen veressä virtaa pahuus

Psykologi oli astunut pahaa aavistamattaan ansaan, sama mies joka oli kirjoittanut kirjan nimeltä Inhimillinen heiluri ja sen sisälle väitteen: ” (–) sopivissa olosuhteissa me olemme kaikki kykeneviä pahaan. Poikkeuksetta, sulkematta ketään laskuista” (Roughan, 2006).

Tämä väite on perustavanlaatuinen lähtökohta Howard Roughanin teoksessa Täydellinen valhe, jossa New Yorkin lakimaailman koukerot ja poliisin arveluttava toiminta tulevat ihmismielen arvostetulle tulkitsijalle David Remlerille varsin tutuiksi. Tarina asettaa päähenkilön vastatusten hulppean kartanon vuoteeseen raa’asti murhatun miespotilaan ja elävän, mutta sittemmin kadonneen naispotilaan kanssa.

Kun poliisit ”sattumalta” löytävät Davidin ex-potilaansa murhapaikalta, joutuu mies itse koettelemaan ammatillisen pätevyyden saneleman tiedon ja uskon rajoja. Kuka manipuloi, ketä ja miksi? Vastausten löytäminen on vaikeaa, etenkin kun tarinassa naisen häiriintyneelle mielelle on annettu kaikki valta.

Rakkaudessa pettyminen, mustasukkaisuus ja kosto ovat kaikki aineksia pahuuden synnylle. Aiheet ovat tuttuja monissa fiktiivisissä teoksissa, mutta Roughanin oikukas ote teemaan ravistelee silti. Löysin hiljattain Emily Dickinsonin (Virolainen, Merja toim. 2004) runon, jossa pahuuden ylivaltaa yritetään estää kuolleen rakkauden ravisuttamasta ruumiista:

Kasvamme rakkauksistamme / pois kuten muustakin / ja inhoin kaappiin kätkemme / kuin taatain lahon frakin.

Roughanin teoksen päähenkilön väite ihmisen kykenevyydestä pahaan sopivissa olosuhteissa on erittäin mielenkiintoinen. Pahuuden olemus on jo pitkään kiinnostanut minua, etenkin kun syvennyin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen tietokirjoittamisen kurssilla pahuuden tematiikkaan lukiessani teoksen Pieni kirja pahuudesta (Heberlein 2011).

Teoksen kirjoittaja Ann Heberlein vetää yhteen monien tutkijoiden ja tutkimusten valossa ilmi tulleen pahuustutkimuksen faktan: Pahuus kytee aivan tavallisten ihmisten keskuudessa. ”Paha teko murskaa jokaisen ihmisen perustavanlaatuisen olettamuksen, että ymmärrämme ympäröivää todellisuutta ja että meillä on valta ohjata elämäämme. Samanaikaisesti paha teko rikkoo käsityksen maailmasta turvallisena, ennustettavana ja käsitettävänä paikkana”, kirjoittaa Heberlein. (Heberlein 2011.)

Pahuus ei siis ole jotakin, jonka olemassa ololle voisimme rakentaa turva-aidan. Se on osa laajempaa syiden ja seurausten joukkoa niin sosiaalisessa, kulttuurisessa kuin poliittisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä. Mikä tekee pahuudesta vieläkin vaikeamman käsittää, on nimenomaan sen ennalta arvaamaton luonne ja ”näkymättömyys” moraali-identiteetin sisällä.

Täydellisessä valheessa hirmuteon synnyttämiseen tarvitaan vain yksi ainoa valhe. Valhe on tarinassa lähtölaukaus pahuudelle, joka virtaa sen jälkeen kuin itsestään tuhoten ei vain koston kohteita, vaan myös koston aiheuttajia. Fiktiivisen teoksen luettuani en voi olla yhtymättä Heberleinin esittämään pahuuden määritykseen: Se ei ole osa mitään, ja siltikin totuus on, että pahuus jättää aina jäljen. Aina.

Patsaat

Ajatus pahuuden kaikkivoipuudesta ahdistaa. Onneksi pahuuden olemusta on turvallista tarkastella fiktiivisessä kirjamaailmassa. Näin kävi minulle jännittäessäni Täydellisen valheen David Remlerin kohtaloa, seuranani vain lukulampun himmeä valo.

En voinut olla miettimättä miksi hyvistäkin ihmisistä tulee pahoja. Missä menee se jokin tunne, kokemus, kenties pelkkä sana, joka antaa meille syyn pahaan tekoon? Suoria vastauksia ei löydy pahuutta laajalti tutkineiden ja analysoiden psykologien piiristä, mutta erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä esiintyy sitä vastoin runsaasti.

Jo tämä todistaa mutkikkaan aiheen olemassaolon, jota vasten Roughanin teos luo dynaamisen pahuutta ruokkivan yksilön mielen ja toiminnan ketjun. Paha saa palkkansa ja tasapaino palautuu, kuten kuuluu mutta vain hetkeksi.

Rikoskirjallisuudessa hyvän rinnalla on väkisin oltava kontrasti, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Siksi on kyseenalaista, mikä meitä ”tavallisia ihmisiä” kiehtoo pahuudessa, ja pimeässä, josta on niin lyhyt matka valoon.

2 vastausta artikkeliin “Valheen veressä virtaa pahuus”

  1. Arto Kautiainen

    Pahuuden mahdollisuuden tiedostaminen itsessämme uskoakseni vähentää pahoja tekoja, vaikka Heberlein väittääkin, että pahuus ei taivu ennustettavaksi. Siksi kirjoituksesi on tärkeä. Olisi kiinnostavaa tietää, voiko anteeksipyyntö ja anteeksianto kuroa umpeen ne haavat, joita pahuus synnyttää. Oman kokemukseni mukaan kyllä, mutta pahuudesta jää silti aina arpi. Kiitos kivasta tekstistä, odotan innolla seuraavaa kirjoitustasi.

    -Arto-


    • Maaret Virtanen

      Kiitos Arto pahuuden mietteistäsi. Anteeksipyyntö ja anteeksianto eivät ole yksiselitteisiä pahuuden pohdinnassa. Ne ovat kuitenkin ehdottoman tärkeitä pahuuden tarkastelussa, koska ne liittyvät läheisesti moraaliin. Kukaan ei voi määrätä pahuuden tekijää, sen enempää kuin sen kohteeksi joutunuttakaan pyytämään anteeksi tai antamaan anteeksi. Jos pahuuden tekijä pyytää anteeksi mutta ei saa anteeksiantoa, jääkö hän ikuiseen pahuuden loukkuun? Heberlein käsittelee erilaisten tutkimusten valossa muun muassa sitä, kuinka pahuuden kohteeksi joutuneesta tulee itse pahuuden tekijä. Voiko tällöin ihminen, joka on kokenut elämässään suunnatonta pahuutta ja joka sen vuoksi on itse ajautunut pahuuden kierteeseen, koskaan antaa anteeksi kenellekään – vähiten itselleen.

      -Maaret


Napsauta peruuttaaksesi vastauksen.

Vastaa käyttäjälle Maaret Virtanen Peruuta vastaus