Treenisykkeellä

BLOGIT | Treenisykkeellä

Yksi sana voi muuttaa kaiken

Tässä postauksessa mä haluan puhua henkisestä hyvinvoinnista ja muiden ihmisten kohtelusta. Useita viikkoja sitten mä päätin, että sillä vähällä luppoajalla, jota mulle päivisin jää, haluan tehdä jotain hyvää. Haluan tehdä jotain, josta tulee mulle itselleni, mutta myös jollekin toiselle hyvä mieli.

Soittojen ja tapaamisten kautta, päädyin SPR:n ystävätoimintaan ja sain itselleni yli 80- vuotiaan ystävän. Mä en saa siitä toiminnasta rahaa enkä taloudellista hyötyä. Mä saan siitä jotain paljon arvokkaampaa.

Saan siitä hyvän mielen. Lämpimän ja aivan ihanan mielen siitä, miten tärkeä olen ihmiselle, johon olen tutustunut vasta viimeisen kuukauden aikana. Olen niin sanoinkuvailemattoman iloinen ja onnellinen siinä hetkessä kun hän muistaa nimeni, vaikka ei välttämättä muista juoneensa kahvia hetkeä aiemmin. Kasvoni ovat piirtyneet hänen muistiinsa, vaikka olen tuntematon ihminen.

Se tunne, kun tämä ihminen riemastuu, kun näkee minut, on jotain niin valtavan hienoa. Niin hienoa ja ainutlaatuista, jota ei yksikään raha summa korvaisi.

Se sana, jota hän huokuu, jota hän katseellaan ja olemuksellaan minulle viestittää on kiitos. Viimeinen sana, kun lähden on kiitos. Kiitos siitä, että kävin, kiitos siitä, että olen hänen ystävänsä.

Mä en todellakaan tiedä, onko kohteliaisuus piirtynyt tämän ihmisen sieluun, koska hän edustaa sitä varttuneempaa kansaa, jolle käyttäytymistavat olivat vielä jokin arvo. Nyt valitettavasti tapaan jo omassa lähipiirissäni ihmisiä, joilla ei tunnu olevan mitään muuta sanottavaa, kuin kyntää negatiivisuutta ja pahaa mieltä. Mun mielestä se on hirmu surullista.

Hirmu surullista on se, miten ihmiset eivät huomaa, mitä kaikkea hienoa heillä on ympärillään, vaan nostavat ainoastaan pinnalle sen kaiken pahantuulisuuden, kateuden, katkeruuden, vihan ja negatiivisuuden.

On ok olla vihainen, surullinen tai katkera. On ok olla pettynyt, loukkaantunut tai pahoittaa mielensä. Kaikki tunteet on ok, mutta se mitä mä koitan tässä sanoa, on se, että kattokaa ihmiset ympärillenne.

Tämä maapallo tai ihmiset meidän ympärillä ei ole pelkkää negatiivisuutta, kaikesta ei tarvitse valittaa, sanoa tai olla pikkumainen. Ei tarvitse tahallaan pahoittaa lähimmäisen mieltä tai uskoa ihmisistä ensikättelyssä jotain pahaa.

Se, mikä valitettavasti osalta ihmisistä puuttuu, on arvostus muita ihmisiä kohtaan. Me ollaan erilaisia piste. Me tehdään asiat eri tavalla ja koetaan ne eri tavalla. Se on ihan ok, mutta ok ei ole se, jos ei osata arvostaa toinen toisiamme sellaisina kuin ollaan.

Se yksi sana, jonka sä toiselle sanot, voi muuttaa kaiken. Se, miten sä ilmaiset itseäsi, millä tavalla sä teet sen, voi muuttaa kaiken.

Mun mielestä on tosi surullista miten sitä omaa pahaa oloa ei osata käsitellä, ei osata hakea apua tai tukea, vaan puretaan se muihin. Loppupeleissä, kun kukaan muu ei vastaa meidän onnesta tai epäonnesta.

Kukaan toinen ei elä elämää meidän puolesta, tee töitä unelmiemme eteen tai elä sitä elämää kenenkään muun puolesta. Oma asenne ja suhtautuminen ovat valtavan suuressa osassa.

Mä olen niin kyllästynyt siihen, miten julmia me osataan olla toisiamme kohtaan. Pikkumaisia, itsekkäitä ja julmia. Toisinaan nostetaan itsemme jalustalle ja ajatellaan asioita vaan omalta kannalta, ei osata avartaa ajatusta ja kokeilla miettiä juttuja sieltä toisen saappaista. Ei osata olla tuijottamasta kokoajan sinne omaan, maailman tärkeimpään napaan, niinkuin se olisi koko kaikkeuden keskus.

Kuten mä olen mun läheisille sanonut ja omassa blogissani toitottanut; mä olen niin täynnä negatiivisuutta. Pisarakin siihen vatiin vielä, niin se menee nurin. Miksi me ei voida keskittyä siihen hyvää, mitä meidän ympärillä on? Miksi kaikesta on aina haettava se negatiivinen juttu ja sitten sillä mustamaalata se kaikki hyvä peittoon? Kysympä vaan.

Elämä ei ole ikuista, eikä kukaan meistä täällä elä sitä kahta kertaa. Ja jos vaikka niin suuri onni kävisi, että eläisikin, niin edes sillä toisella kerralla se pallo ei pyöri vain oman navan ympärillä. Mä olen päättänyt, että mun negatiivisuuden vati on täynnä, enkä mä halua siihen tippaakaan enää, en vapaaehtoisesti.

Mä en kuvittele, että elämä on mutkatonta, olen kokenut sen hyvin selvästi, mutta mä en halua saada elämääni sellaista negatiivisuutta, josta mulle tulee uudelleen ja uudelleen vaan paha mieli.

Joskus tuntuu, että me aikuiset ollaan kuin pikkulapsia päiväkodissa, joita pitää aivan liian usein ojentaa käytöksen vuoksi. Valitettavasti fakta on se, että jopa mun 4- vuotias osaa välillä paremmin käytöstavat kuin me aikuiset ihmiset.

Jos me kaikki siis koetettaisiin hyväksyä toisemme sellaisena kuin me ollaan ja muistetaan se arvostus. On se tunne sillä hetkellä sitten iloa, surua, vihaa tai riemua. Se, miten sä ulostat sen, on susta itsestä kiinni. Ja se tapa, jolla sä sen teet, kertoo susta paljon enemmän, kuin siitä, johon sä sen tunteesi kohdistat. Kaikki lähtee ja palaa sinne omaan peilikuvaan.

Yksi mietelause tähän loppuun, ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa. Kiitos ei ole kirosana ja hymyilkää ihmiset, se on ilmaista!

”An entire sea of water can’t sink a ship unless it gets inside the ship.
Similarly, the negativity of the world can’t put you down unless you allow it to get inside you.”

Kuvat: Pauliina Ruokonen

 

Kommentoi