Treenisykkeellä

BLOGIT | Treenisykkeellä

Ei tarvitse selvitä yksin

Tämä aihe ei varsinaisesti liity personal trainerin ammattiin suoraan, mutta pienien mutkien kautta kylläkin. Aihe liittyy kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja hyvinvointi-bloggareita tässähän ollaan, joten halusin aiheesta kirjoittaa. Se koskettaa monia meistä, minuakin, vaikka sitä ei päälle päin huomaisi.

Olen ollut yksinäinen, kärsinyt masennuksesta, uupumuksesta ja hakenut siihen apua. Olen kärsinyt ulkopuolisuuden tunteesta ja tunteesta, etten kuulu mihinkään. Olen tuntenut riittämättömyyttä, niin äitinä, kuin ihmisenä. Kokenut ettei minulta löydy itsevarmuutta tai luottamusta muihin ihmisiin. Moni näistä johtuu asioista, joita koin lapsena, niihin sen enempää paneutumatta.

Monen asian olen tajunnut nyt vasta aikuisiällä ja halunnut tarttua niihin, muuttaa niitä, jotta minun olisi helpompi olla. Helpompi olla ihan itseni kanssa. Helpompi olla yksin ja helpompi olla muiden kanssa, niin parisuhteessa, ystävyyssuhteessa kuin ylipäätään erilaisissa sosiaalisissa suhteissa ihmisten kanssa.

Näin sosiaalisena, iloisena, pirteänä ja hymyilevänä ihmisenä se ei tarkoita, että en osaisi olla erilaisten ihmisten kanssa. Kyllä osaan ja hyvin osaankin. Rakastan sosiaalista ilmapiiriä, ihmisläheistä työtä, uusia ihmisiä ja erilaisia sosiaalisia tilanteita. Tunteet, joita ne herättävät ovat ehkä olleet ne suurimmat haasteet. Se yksinäisyys, vaikka ympärillä olisi liuta ihmisiä, ystäviä tai rakkaita. Tunne siitä, että en kuulu mihinkään. Tunne, etten osaa olla tietynlaisissa tilanteissa, koska minulla ei ole itsevarmuutta.

Osasta menneisyyden haamuista voin syyttää muita ihmisiä. Nykyhetkestä ja siitä kuka nyt olen, voin kiittää samoja menneisyyden haamuja ja itseäni. Itseäni siitä, että olin joskus niin rohkea, että lähdin pyytämään apua. Lähdin pyytämään apua ulkopuoliselta kaikkein heikompana hetkenäni. Harvemmin sitä heikoimmalla hetkellään tuntee olevansa rohkeimmillaan, kuin lauman komein alfa-leijona. Minä olin. Helppoa ei ole ottaa sitä ensimmäistä askelta, askelta kohti tuntematonta. Tuntematon on aina pelottavaa ja siksi niin moni jättää sen ottamatta.

En tiedä mistä minä löysin rohkeuden pyytää apua ja lähteä selvittämään, mitä kautta sitä apua olisi saatavilla. Minä halusin apua puhumisen kautta, vaikka lähipiiristäni löytyy liuta maailman ihanimpia ihmisiä, joille voin ja pystyn kertomaan kaiken. Silti tuntemattomalle puhuminen on eri asia. Hän, tässä tapauksessa psykoterapeutti, on neutraali ihminen, jolle aloitan kertomukseni täysin alusta, täysin puhtaalta sivulta. Hän ei tunne minua ja luo käsityksen kaikesta vain oman kertomani perusteella. Hän ei tuomitse, ei kyseenalaista, vaan kuuntelee, vaikka puhuisin samasta aiheesta kuukausitolkulla. Been there done that. Ainoa asia, joka minun pitää tehdä on; rohkeus luottaa tuntemattomaan.

On oikeasti tosi hullua miten puhuminen kasvattaa ja opettaa niin paljon omasta itsestä. Helposti voisi kuvitella, että sitähän voisi puhua kotona itsekseen ja se olisi sama asia. Ei ole, vaikka siltä neutraalilta ihmiseltä ei välttämättä saa sitä vastakaikua tai samaa tunnereaktiota omille tunteilleen, kuin oli kuvitellut. Se kuitenkin kasvattaa jollain hassulla tavalla. Minä kaaliaivona en tainnut siihen aluksi edes uskoa, mutta sen pitkän matkan terapiassa kulkeneena tiedän sen nyt.

Jokaisen tulisi käydä terapiassa jossain kohtaa elämäänsä. Kasvattaa itseään, luoda itselleen rajat, jotta ei antaisi muiden ihmisten kohdella itseään ihan miten sattuu. Jotta oppisi sanomaan ei. Jotta oppisi, että kaikki mitä muut ympärillä tekee, ei aina ole hyväksyttävää. Kaikki negatiivinen, mitä ympärillä tapahtuu ei olekaan minun vikani, eikä aina johdu minusta. Oppisi luottamaan itseensä ja omaan arvostelukykyynsä. Oppisi löytämään itsestään sen voiman, jota on aina hakenut muista.

Mulla on ollut mieletön tukiverkosto ympärilläni aina. Se, että hakee apua puhumisen kautta muualta, ei tarkoita, että ympärillä olevat ihmiset eivät olisi avuksi. Joskus täytyy avuksi ottaa ihminen, joka ei ole siitä läheltä. Minun kohdallani se oli terapeutti.

Tiedän, että Suomessa on paljon apua tarvitsevia ja liian vähän apua tarjolla. On olemassa auttavat puhelimet ja minun kokemukseni mukaan tässä asiassa toimiva terveydenhuolto, joka auttaa avun saannissa. Aina näin ei ole, ja itse koen olevani onnekas. Jos apua ei ole heti saatavilla, kannattaa läheisille omasta avun tarpeesta kertoa ja lähteä sitä kautta avaamaan tilannetta. Jollakin hätään saattaa auttaa jokin muu, kuin puhuminen. Joku haluaa kirjoittaa, toinen maalata tuntemuksiaan. Mikä tahansa se onkin, joka auttaa, tehkää se. Rohkaistukaa ottamaan se ensimmäinen askel.

En usko, että kukaan lähipiiristäni olisi missään vaiheessa minulta kysynyt, tarvitsenko apua, koska olen niin hymyileväinen ja iloinen luonnostaan. En esitä mitään, mutta kaiken kokemani ja oppimani jälkeen, vaikka olisi satoja syitä olla surullinen, on aina miljoona syytä olla onnellinen. Ei kannata jäädä suruun tai yksinäisyyteen yksin vaan kannattaa hakea apua. Edes pyytää apua. Pyyntö on ensimmäinen askel jakaa se tunne. Jos siitä tunteesta ei kenellekkään kerro, ei sitä kovin moni osaa ajatuksia lukeakaan, tuskin kukaan.

Ei ole häpeä pyytää apua, vaikka jostain syystä suomalaisessa kulttuurissa niin ajatellaankin. Mä voin olla jonkun mielestä heikko, hullu tai luuseri, koska olen hakenut apua. Mä voin olla jonkun mielestä ihan mitä tahansa, ja jonkun mielestä tulen aina olemaan. Vuosia sitten ne muiden ajatukset olisivat todennäköisesti murtaneet minut. Nykypäivänä rehellisesti sanottuna mua ei enää kiinnostaisi. Ai miksikö? Koska se terapia on ainut asia, jonka vuoksi olen nykypäivänä niin vahva ja eheä, ettei muiden perättömät puheet enää liikuttaisi. Toivottaisin heille vaan hyvää jatkoa ja ojentaisin terapeuttini numeron.

Kaikki kuvat: Pauliina Ruokonen

 

Kommentoi