Tasapainoillen

BLOGIT | Tasapainoillen

Kun alakulo käy kylässä

Yksi psykologiksi opiskelemisen parhaimmista puolista on ehdottomasti se, että oppii toivottamaan hankalimmatkin tunnetilat tervetulleiksi. Tietenkään en ole valmis vastaanottamaan mitä tahansa, mutta tunnen usein kiitollisuutta raskaammistakin kokemuksistani. Kun kokemuksia on valmis käsittelemään, ne tarjoavat täysin korvaamattomia psykologian oppitunteja. Mitä enemmän tunnen ja tunteitani tarkastelen, sitä enemmän ymmärrän itsestäni. Löydän myös yhä enemmän ymmärrystä muita ihmisiä kohtaan. Toisen ihmisen täydellinen ymmärtäminen on tuskin mahdollista, mutta tunnetilamme voivat silti välillä muistuttaa toisiaan. Toisinaan tarkastelen tunteitani kuin kirjoja: mitä voimakkaammin tunnen, sen paksummaksi kirja kasvaa, ja mitä useampia tunteita tunnen, sen isommaksi kirjastoni karttuu.

Kokoelmani kirjoista, jotka käsittelevät masennuksen miljoonia sävyjä, on aina ollut yksi niistä, joka on kasvanut kaikista hitaimmin. Masennuksen on ollut hankala päästä minuun käsiksi, sillä tavallisesti selviän vastoinkäymisistä itsepäisyydellä, optimismilla ja hyvällä onnella. Olinkin yllättynyt, kun vähän aikaa sitten huomasin olevani alakuloinen. Tuskin muistan, milloin olen tunnetta viimeksi tuntenut. Vielä yllättyneemmäksi tulin, kun ratkaisin alakuloisuuteni lähteen: tylsistyminen.

Siihen ei tarvittu kuin todennäköisesti elämäni pisin sairastelu ja aikuisikäni tähän mennessä löysin aikataulu. Toisin sanoen kolme viikkoa nuhaa, kuumetta ja yskää, sekä vähäiset kaksi kurssia psykologiaa. Tilannetta ei helpottanut ystävieni vähäinen tapaaminen oman kipeyteni sekä heidän kiireittensä takia. Siinä sitä sitten oltiin. Loskan keskellä, kaikkeen kyllästyneenä. En enää vaivautunut asettamaan herätystä, sillä nukkumalla päivä kului nopeammin.

On silmiä avaavaa vihdoin ymmärtää, miltä oma masennukseni todennäköisesti näyttäisi. Työttömyydeltä. Itseni syyttämiseltä. Ongelmieni vähättelemiseltä. Olen aina kuvitellut, että minun kynnykseni hakea apua ongelmiini olisi hyvinkin matala, mutta ymmärtäisinkö lopulta edes, että nyt on sen aika? Mistä löytäisin toivoa, kun mikään ei enää tuntuisi miltään?

Onneksi oireeni eivät riittäneet diagnoosiin. Purin hampaani yhteen. Aloin täyttää aikataulujani ja päätin välillä yrittää hymyillä myös tilanteissa, joista olisin oikeastaan vain halunnut vetäytyä. Pikku hiljaa aloin taas muistaa, miten elinkään ennen äkillistä alakuloani. Avauduin kokemuksistani myös opiskelukavereilleni. Välillä on luksusta olla viittä vaille valmiiden psykologien ympäröimänä.

Peilikuva
”Voi niitä joita ei ole koskaan voitettu, sillä heistä ei tule koskaan voittajia tässä elämässä.” Paulo Coelho -kalenterini sitaatit osuvat välillä juuri oikealle viikolle.

Lopuksi hauska tutkimustulos tukemaan päätöstäni pakottaa itseni hymyilemään:
Eräässä tutkimuksessa osallistujat lukivat sarjakuvia pitäessään samalla kynää huuliensa välissä niin, että se joko helpotti tai hankaloitti hymyilemistä. Ne, jotka olivat pitäneet kynää huuliensa välissä tavalla, joka helpotti hymyilemistä, kokivat sarjakuvat huomattavasti hauskempina kuin ne, jotka pitivät kynää hymyä hankaloittavalla tavalla. Tutkimus osoittaa, että naamamme liikkeet voivat vaikuttaa tunnereaktioihimme, ei pelkästään toisin päin. Samoja tuloksia on saatu muissakin tutkimuksissa.

Lähde:
Strack, F., Martin, L. L., Stepper, S. (1988). ”Inhibiting and Facilitating Conditions of the Human Smile: A Nonobtrusive Test of the Facial Feedback Hypothesis”. Journal of Personality and Social Psychology 54 (5): 768–777. doi: 10.1037/0022-3514.54.5.768

Kuvat: Matias Kinnunen

3 vastausta artikkeliin “Kun alakulo käy kylässä”

  1. Itku Parku

    Ai kamala. Itse sitä ei päivästä toiseen muuta toivokaan kuin pitkää, ehkä vuosien flunssaa ja mahdollisuutta vetäytyä verhojen taakse pimeään nukkumaan päivien ohi. Itseä kun päinvastoin masentaa juuri se touhu ja tohina jota pitäisi ja pitäisi ja aina vain pitäisi. Ihmisten kohtaaminen on aina ponnistus ja työpaikan vessassa istuessani mietin: mitä jos vain romahtaisi. Heittäytyisi lattialle huutamaan ja parkumaan kuin pikkulapsi. Tuntuu kuin tämä ”jaksaminen” olisi vain ohut kalvo, joka hetkenä minä hyvänsä voisi puhjeta ja se oman olemisen ahdistava totuus ja koko elämän väärät valinnat ja solmut lävähtäisi päälle kuin tonni terästä pirstoen sen näennäisen työssäkäyvän kohteliaan keskustelevan olennon joksi olen itseni vuosien saatossa naamioinut. Itsellä kävi tuuri, tarkkasilmäinen työterveyslääkäri näki läpi ja sainkin parkua hetken kuin lapsi… Saas nähdä miten jatkon käy, naamio jaksamisesta on niin tiukassa, että en ehkä osaa tosipaikan tullen myöntää miten heikko ja väsynyt olen.


    • Sirkka Mannonen

      Moro Itku Parku. Kuule, heikot ja huonotkin saavat olla ja elää, ettäs sen tiedät!. Vaikka olisit kruuunprinsessa Victoria, niin aina on joku, joka on ns. parempi. Me ”kunnottomat ja kelvottomat” särkevine sydämineen olemme oikeutettuja myöskin kuulua porukkaan. Hei, mekin saadaan olla vaikkei maailmaa saadakaan parannettua – ainakaan hetikohtapian. Hyvää viikonloppua Sinulle Rakastettava Ihminen! T. Toinen tuskainen


  2. Stefania

    Ei ole heikkoa tai huonoa tuntea oloaan masentuneeksi, vaikka tuskin sinä Sirkka kommenttiasi niin tarkoititkaan. Kokemuksesi kuulostavat hyvinkin raskailta ”Itku”. Hienoa, että olet silti saanut tukea työterveyslääkäristäsi. Oletko kertonut tuntemuksistasi muille kuin hänelle? Omalle hyvinvoinnilleni on ratkaisevaa, että pääsen avautumaan mieltäni painavista asioista läheisilleni. Uskon että olisi tärkeää, ettet jäisi yksin ajatustesi kanssa. Jos läheisille puhuminen tuntuu vieraalta tai riittämättömältä, kannattaa harkita kääntymistä ammattilaisen puoleen. Avunpyyntö ei kerro epäonnistumisesta – emmehän me miellä lääkärikäyntejäkään epäonnistumisen merkkeinä. Unelmamaailmassani joka ikinen ihminen tapaisi tasaisin välein psykoterapeuttia, vapaaehtoisesti.

    Et muuten ole ainut, joka pelkää menettävänsä rakentamansa kohteliaan tai minkä tahansa muun arjestasuoriutuvan olennon kulissit hetkenä minä hyvänsä. Elämys on valitettavan tavallinen. Psykologianopinnoissamme olemme kerta toisensa perään toivoneet, että kaupasta saisi ostaa myötätuntoa ja rakkautta itseämme kohtaan. Sitä haluaisin juuri nyt lähettää myös sinulle.

    Toivon sinulle voimia muuttaa tilannettasi, sekä aitoa naamiontakaista jaksamista arkeesi ”Itku”. Hyvää jatkoa myös sinulle Sirkka, kiitos tsempeistäsi!


Kommentoi