Tanssi on turkulainen perusoikeus

BLOGIT | Tanssi on turkulainen perusoikeus

Ensikohtaamisesta luopumiseen

Olen Emmi Hyvönen, turkulainen tanssitaiteilija, tanssija ja tanssinopettaja. Olen valmistumiseni (Tanssinopettaja AMK, 2013) jälkeen työskennellyt opetustyön lisäksi useissa projekteissa niin näyttämöllä kuin soveltavan taiteen parissa. Olen mukana Läntisen tanssin aluekeskuksen hyvinvointitiimissä ja työskennellyt Tanssikummina vanhainkodeissa ja kotihoidossa.

Ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee tapahtumien ja tunnelmien kaarta, joka muodostuu työskennellessäni Tanssikummina minun ja asiakkaan välille ensimmäisestä kohtaamisesta asiakassuhteen päättämiseen. Toistaiseksi työmme on ollut projektiluontoista, joten asiakassuhde saattaa Tanssikummina työskennellessäni kestää kuukaudesta pariin kuukauteen. Näihin viikkoihin mahtuu eräänlainen tarina kohtaamisesta, tutustumisesta, innostumisesta, toisinaan kyllästymisestä, kiintymisestä ja lopulta luopumisesta.

Tanssikummina kierrellessäni useampien vanhainkotien käytäviä olen nähnyt paljon yksinäisiä ja liikuntarajoitteisia vanhuksia. Minulle on ollut ilo tutustua uusiin ihmisiin, joiden kanssa olemme tanssin keinoin jakaneet isoja tarinoita.

On ollut surullista huomata, että saatan olla vanhuksen päivässä ainut ihminen, joka ehtii pysähtyä hänen vierelleen ja kuunnella mitä hänelle kuuluu. Tanssimme aiheet määräytyvät sen mukaan, millainen päivä vanhuksella juuri silloin on.

”Minä en vain katsonut teidän tanssia, vaan elin siinä ihan mukana.” Näin totesi eräs rouva turkulaisen vanhainkodin osastolla katsellessaan tanssikummiensa pientä tanssiesitystä. Tästä tanssiesityksestä erityisen teki varmasti ainakin se, että vanhus oli esityksemme ainut katsoja. Lisäksi pienimuotoinen teos syntyi juuri siinä hetkessä rouvan omien ajatusten pohjalta. Kukapa meistä ei olisi oman pienen tanssiteoksen ansainnut?

Työskennellessäni vanhainkodin osastolla tai kotikummina kotisairaanhoidon puolella saan jokaisesta asukkaasta suulliset ja toisinaan suppeat esitiedot. Ensimmäinen kohtaaminen kunkin vanhuksen kohdalla on aina erilainen sekä toisinaan yllättävä. Tutustuminen tapahtuu toiminnan kautta, ja välillä olen kohdannut hupaisiakin sattumuksia.

Vuodepotilaiden kohdalla fyysiset rajoitteet saattavat vaihdella suuresti, ja monesti olen kohdannut vanhuksen, joka mieltää itsensä täysin liikuntarajoitteiseksi, mutta esimerkiksi pienen käsitanssin kautta huomaamme, että kädet tanssivat hienosti. Parhaita hetkiä ovat ne, kun vanhus itsekin yllättyy omasta liikkumiskyvystään.

Ensimmäisen kohtaamisen kiusallisin sattumus tapahtui vanhainkodin osastolla vuodepotilaan kohdalla, jonka osalta olin saanut puutteelliset esitiedot. Ehdotin vanhukselle pientä varpaiden tanssia, johon vanhus totesi, että hänen jalkansa ovat halvaantuneet. Oloni oli hetken kiusallinen, mutta lopulta aloimme yhdessä nauraa.

Tällaiset sattumukset ovat inhimillisiä, ja toisaalta tutustuminen perin pohjin tiivistää suhdetta ja luo minulle mahdollisuuden tutustua asiakkaaseen ilman ennakko-oletuksia. Mielestäni suurin synti olisi suhtautua asiakkaaseen tai hänen toimintakykyynsä ennakkoluuloisesti tai aliarvioiden.

Naurun jälkeen keskustelu ajautui vakavimmille vesille ja siihen, miten halvaantuminen oli tapahtunut. Suuret tunteiden ja tunnelmien vaihdokset ovat lyhyenkin tapaamisen kohdalla yleisiä. Ja niistähän riittää ammennettavaa erilaisiin tansseihin!

Haluan nostaa esille myös aiheen, joka on ikävä kyllä kohdattava jokaisen asiakassuhteemme kohdalla. Viimeinen työpäivä on aina haastava ja haikea. Yhtäkkiä en voikaan sanoa asiakkaalleni, että nähdään taas huomenna.

Erityisen raastavalta hyvästit tuntuvat yksinäisen vanhuksen kohdalla. Useamman kerran saan kuulla vanhuksen toteavan, että tulethan taas ja olet aina tervetullut. Toisinaan haluaisin olla kärpäsenä katossa katselemassa, millaiseksi vanhuksen arki palaa tanssikummikuukausien jälkeen.

Jälleennäkemiset ovat koskettavia. Esimerkiksi kotikummina työskennellessäni pääsen tutustumaan vanhukseen hänen omassa kodissaan. Erään rouvan tapasin vuotta myöhemmin vanhainkodin osastolla. Olin valmistautunut siihen, että rouva ei minua enää muistaisi, sillä hänellä oli selkeitä muistiongelmia ollut havaittavissa jo vuotta aiemmin.

Liikutukselta ei vältytty, kun rouva muisti minut ja kiitti, että olin tullut häntä jälleen tapaamaan. Hymyssä suin kuuntelin, kun hän tanssihetken päätteeksi jäi muille asukkaille ylpeänä kertomaan, että tuo tanssitaiteilija on ollut minun kodissani.

Kommentoi