Kuvasta voimaa!

BLOGIT | Kuvasta voimaa!

Elettyä elämää – pohdintoja valokuvapäiväkirjasta

Onpa aika mennyt vauhdilla. Tässä kuvassa Jokke pitää kitaraa sylissään, muistan tuon keikan kuin eilispäivän; sen tunnelmat, ajatukset ja nuoruuden kiihkon. Vaikea uskoa, että kuvan tapahtumasta on jo yksi ikuisuus.

Jotain tämän kaltaisia, satunnaisia ajatuksia tuli mieleen omasta elämästäni, kun selasin hiljattain ilmestynyttä Maarit Hohterin teosta Between Us – Ystäväkirjaa. Hohteri on kuvannut elämäänsä 16 vuoden ajan, vuosina 1997 – 2013. Tänä aikana hän on dokumentoinut omaa elämäänsä, havaintoja ihmisenä olemisesta ja niin omia kuin ystäviensä tunteita. Kirja onkin tavallaan perhealbumi näistä jo menneistä ajoista, jotka heräävät henkiin nyt painetun kirjan muodossa.

Anna-Sofia Berner kirjoittaa Helsingin Sanomissa:

”Hohteri muistaa ne päivät, kun jatkojen jälkeen herättiin jonkun kaverin luota eikä kenenkään tehnyt mieli mennä kotiin. Tilattiin pizzaa ja valuttiin yhdessä, kunnes ehkä lähdettiin uudestaan baariin.

Niinä päivinä ystävät tuntuivat perheeltä. Tuntui, että kuului johonkin. Kuvat herättävät haikeuden”.

Kuvien kautta eilinen syntyy uudelleen ja dokumentoitu todellisuus saa aistit laukkaamaan: valokuva puhuttelee meitä ja meissä erityisesti omaelämänkerrallista muistia. Kuva voi saada kaukaiset tapahtumat puhkeamaan uudelleen kukkaan, pohtimaan mennyttä elämää ja samalla miettimään, mitä kuvan ihmisille nykyään kuuluu.

Usein menneen muistelemisessa kuultaa haikeus. Haikeus mennyttä nuoruutta kohtaan, haikeus ajan virran nopeudesta, haikeus menneitä ystäviä kohtaan. Valokuvassa asuukin ilon lisäksi kuolema, se saa meidät tiedostamaan ajan nopeuden ja elämämme rajallisuuden: vain hetki, ja meitä ei enää ole.

Vastapainoksi elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Perhekuvat voivat ulottaa mielemme niihin sielun maisemiin, jotka ovat olleet elämämme vaikeita aikoja. Kuvia katsellessamme meille avautuu mahdollisuus kertoa uusin sanoin, miten nyt toimisimme jossain vastaavassa tilanteessa.

Voisimme ehkä oppiakin jotain niistä virheistä, joita me kaikki väistämättä teemme elämässämme. Olennaisia tapahtumia ei ole kuitenkaan ole helppo huomata, saati tiedostaa, ellei dokumentoi niitä tavalla tai toisella.

Tässä mielessä valokuvapäiväkirjan pitäminen on ehdoton väline. Kuva päivässä tai vaikkapa viikossa taltioi menneet vuodet, tapahtumat ja ihmiset mielemme ulottuville niin, että voimme aina palata niihin uudelleen ja uudelleen.

Vuosien takainen pizzan hakumatka, syksyinen uintireissu tai ensisuudelma puiston hämäryydessä ovat tällöin osa visuaalista muistiamme kuvallisessa formaatissa, joka ei unohdu. Näin kuvat voivat rikastuttaa ja monipuolistaa näkemystämme omasta olemassaolostamme ja sallia myös kriittisen tarkastelun: miksi ihmeessä toimin noin hölmösti tuossa kuvassa.

Kommentointi suljettu.