Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Ystävyys on suloinen syli

En tiedä, johtuuko se marraskuun sateesta joka riepottelee levottomina kulkevia ajatuksiani vai tähän aikaan vuodesta hiljaisuuteen pakenevasta minästäni, mutta ystävien läsnäolo ja heidän poissaolonsa on liikuttanut minua paljon viime aikoina.

Ehkä juuri sen takia olin erityisen iloinen löytäessäni lastenkirjan näköisen teoksen Narri, Piispa ja Lintu (Sihvola 2015). Hellyttävillä piirroksilla kuvitetun kirjan teksti tavoittaa, mielestäni hyvin osuvasti, ei vain lapset ja aikuiset vaan monenikäiset.

Ystävyys näyttäytyy meille kaikille enemmän tai vähemmän toisenlaisena riippuen siitä, kuinka vanhoja olemme. Kukaan meistä ei unohda lapsuuden ja nuoruuden aikaisia ystäviään, vaikka he eivät olisikaan enää kiinteä osa nykyistä elämäämme. Epäilen myös, että ystävyyden näkyminen, kokeminen ja tarkoitus kulminoituisivat kenellekään meistä aivan samanlaisena tai edes samanarvoisena.

Joskus ystävyys on taas tarkoitettu lyhytaikaiseksi. Se on ollut merkityksellinen juuri siinä elämänvaiheessa ja tapahtumien kulussa. Se ei silti vähennä ystävyyden arvoa. Ystävyys on kuin suloinen syli, johon voi käpertyä, saada voimia ja oppia jotain uutta. Hyvä ystävä saa meidät aina jatkamaan matkaa eteenpäin. Iällä, rodulla tai muulla taustalla ei ole silloin väliä.

”Koira on ihmisen paras ystävä.” Kuva: Maaret Virtanen

Joskus hyvä ystävyys voi kokea eron tai kuoleman, joko metaforisesti tai konkreettisesti. Lukemassani kirjassa kolmen omalaatuisen hahmon; Narrin, Piispan ja Linnun, ystävyys piirtyy kauniisti ensin pala palalta syntyvänä toveruutena, jota seuraa asteittainen ystävyyden kehittyminen, ja lopuksi ystävyyden menettäminen kolmikon yhden jäsenen tapaturman vuoksi. Kun yksi on poissa, on myös kaksikon löydettävä toisensa uudelleen. Tarinassa ystävyys muuttaa muotoaan, syvenee ja syntyy ikään kuin uudeksi ystävyydeksi. Muistot menetetyn ystävän kanssa vietetyistä yhteisistä hetkistä jäävät sykkimään kaksikon sydämien kipukohtiin – ne eivät sammu eikä niiden ole tarkoituskaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Jonasson 2009) on oikea ystävyyden riemujuhla. Romaani on oivallinen esimerkki siitä, kuinka rohkeus ja sattuman salliminen vie ihmisen lähemmäs toista. Tuntemattomastakin voi tulla ystävä, jos tälle antaa mahdollisuuden.

Jonas Jonassonin kirjoittaman kirjan päähenkilö, räjähde-ekspertti Allan Karlsson päättää ottaa vielä kerran elämänsä ohjakset omiin käsiinsä täydet sata vuotta täytettyään ja karkaa vanhainkodista seikkailun tielle. Arvata saattaa että vanhus, joka on aikoinaan pelastanut Churchillin, juhlinut Amerikan presidentti Trumanin kanssa ja kehottanut jopa itse Stalinia ajamaan pois viiksensä, ei pelkää tuntemattomiin tutustumista. Allanin rehellisessä ja lojaalissa luonteenlaadussa on tosiystävän tunnusmerkit. Mutkaton asenne elämään on tuonut hänelle monen monta ystävää (vihamiehiä tässä erikseen mainitsematta).

Puutarhan kukat ovat kuin ystävät - nekin vaativat huolenpitoa kukoistaakseen.
Kaikki kauniita, kaikki uniikkeja.

Minulle tärkeät ihmiset ovat tälläkin hetkellä arjen askareissa, töissä tai pikkujoulutunnelmissa, kenties tapaamassa toisia ystäviään tai rakentamassa uusia ystävyyssuhteita. Silti heidän kuvansa pysyvät mielessäni, saavat minut hymyilemään, muistelemaan mennyttä kesää ja syksyä. Marraskuun pimeydessä tuntemattoman ohikulkijan tervehdys on kuin kirkas tähti taivaalla, ja se vain vahvistaa tunnetta siitä, että he – ystäväni – ovat olemassa, kaikki eri ikäisiä mutta yhtä ainutlaatuisia.

Tosiystävyys tarvitsee ani harvoin sanoja tuekseen. Ilman sanojakin se välittää turvallisen tunteen jostakin olemassa olevasta, vilpittömästä onnesta. Arja Sihvola kuvaa Narri, Piispa ja Lintu -teoksessaan tätä autuutta seuraavasti: He istuivat hiljaa ja viihtyivät niin kuin ystävykset, joiden ei ole pakko sanojen avulla rakentaa hyvää oloa tai peittää ikävystymistä. Taivaskin oli vaikenevan kuulas, puut seisoivat vastapuhjenneessa vihreydessään ja hymyilivät elämälle. Kaikki tuntui olevan hyvin. Mitään ei puuttunut. (Sihvola 2015.)

Kommentoi