Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Valkoisen tiikerin tie

Intia on monien vastakohtien maa. Sain tutustua tähän ihmeelliseen värien, temppeleiden, mausteisen (Huom! Minulle tulisen) ruoan ja liikenneruuhkan luvattuun maahan viime vuonna matkustaessani Intian eteläisen kärjen itärannikolla sijaitsevaan Chennain kaupunkiin. Totta puhuen Chennaissa tulin kokeneeksi, jos en nyt pelkoa, niin ainakin ulkopuolisuutta ja hienoista uhkaa (joku kai puhuisi valkoista naista kohtaan osoitetusta uteliaisuudesta) silloin, jos mukanamme ei ollut paikallista opasta.

Aravind Adiganin romaani Valkoinen tiikeri on sukellus Intiassa sykkivien ristiriitaisuuksien tuntemuksiin. Kuka voisikaan kuvata niitä parhaiten kuin intialaissyntyinen kirjailija? Vaikka romaani on fiktiivinen, sen taustalla kaikuu kolonialismin ajan jäänteet ja sen mukanaan maahan juurtuneet länsimaiset ihanteet ja käsitykset menestyksestä. Rikkaiden ja köyhien väliin jäävä joka miehen maa on yrittäjille, ponnekkaille eteenpäin puskijoille, joita kellokortit eivät hetkauta, ja jotka elävät ympärivuorokautista bisneselämää.

Häät ovat iso juhla Intiassa.
Häät ovat iso juhla Intiassa.

Yrittäjämäistä asennetta edustaa myös kirjan päähenkilö Balram Halwai, köyhän riksakuskin poika Laxmangarhin kylästä. Balramilla käy suuri onni, kun hänet pestataan Amerikasta vaimon löytäneen ja takaisin kotimaahansa palanneen herra Ashokin ja Pinky Madamen autonkuljettajaksi. (Lue: palvelijaksi, sillä Intiassa ei erotella työtehtäviä, vaan autonkuljettaja voi yhtä hyvin lakaista lattian tai pelata tylsistyneen madamen kanssa sulkapalloa.) Asuminen ja työskenteleminen rikkaan miehen alaisuudessa avaa Balramin silmät katsomaan kotimaataan sen kaikista uskomattomista, järjettömistä, jopa absurdeista näkökulmista.

Näistä kohtaamisista ja kokemuksista huolimatta Balram – kuten jokainen meistä – kantaa uskollisesti mukanaan lapsesta saakka muovautunutta kuvaa elinympäristöstään, ja kai se luo myös jonkinlaista henkistä turvaa, vaikka haurastakin:

”Rikkaan miehen vartalo on kuin ensiluokkainen pumpulityyny, valkoinen, pehmeä ja kiiltävä. Meidän ruumiimme ovat erilaisia. Isän selkäranka oli kyhmyinen köysi, sellainen jolla kylän naiset nostavat vettä kaivoista, solisluu kaartui selväpiirteisenä kaulan ympäri kuin koiran kaulapanta, naarmut ja haavat ja arvet kuin pienen piiskan sivallukset peittivät rintaa ja vyötäröä ulottuen aina lantioluiden yli takapuoleen. Köyhän miehen tarina on kirjoitettu tämän ruumiiseen terävällä kynällä.” (Adiga 2009.)

Kirjailija kuvaa intialaista elämänmenoa, Balramin elämään sattumalta tupsahtaneiden ihmisten ja häneen vaikuttaneiden henkilöiden kohtaloita mutkattomasti päähenkilönsä silmin. (Lue: Intialainen päähenkilö voi kirjoittaa suorasanaisesti ilman turhia kainosteluja kiinalaiselle pääministerille ja kertoa tälle, kuinka hänen pitäisi aloittaa tarinansa rukoilemalla korkeampia voimia, koska se on kansan vanha ja arvokas tapa. ”Mutta minkä jumalan? Valinnanvaraa riittää. Muslimeilla on näet yksi jumala. Kristityillä on kolme jumalaa. Ja meillä hinduilla on 36 000 000 jumalaa. Minulla on siis yhteensä 36 000 004 jumalaista persettä joista valita”, Adiga 2009.)

Tuk-tuk on tuttu näky Chennain vilkaisliikenteisillä kaduilla.
Tuk-tuk on tuttu näky Chennain vilkaisliikenteisillä kaduilla.

Kaiken surkuhupaisuuden taustalla häilyy kuitenkin todellinen tragedia, päähenkilön karmea teko. Balram on murhannut työnantajansa! Onko Balram vain yksi surullinen esimerkki intialaisen oikeuslaitoksen poikkeuksellisen erilaisesta oikeustajusta? Vai vedetäänkö lukijaa sittenkin höplästä esittämällä hänet epäiltynä? (Lue: intialainen ”kiero” huumorintaju.)

Vierailuni Chennaissa kesti reilun viikon, joten en voi todellakaan yleistää alussa kuvaamiani tuntemuksia koko maahan. Intiaan, sen kansaan ja kulttuuriin, tutustuminen vaatisi luonnollisesti merkittävästi enemmän aikaa. Olen kuullut ystävältäni, joka on myös käynyt maassa, että Intian maaseutu kyläläisineen on Intian sydän. Siellä ihmiset ovat toisenlaisia kuin kaupungissa. Eikös tämä päde kuitenkin aika moneen muuhun maahan, myös Suomeen?

Temppeliaukiolla Chennaissa.
Temppeliaukiolla Chennaissa.

 

 

 

 

Jotakin intialaisen yhteiskunnan länsimaisuudesta kertoo Balramin toteamus: ”Yhteenvetona voin sanoa, että ennen vanhaan Intiassa oli tuhat kastia ja tuhat kohtaloa. Tätä nykyä kasteja on enää kaksi: isomahaiset ja pienimahaiset. Ja kohtaloitakin on vain kaksi: syö tai tule syödyksi.” (Adiga 2009.)

Valkoinen tiikeri – tämä kaikkien viidakkojen harvinaisin eläin – ilmestyy vain kerran sukupolvessa tai ainakin näin teoksessa kerrotaan. Kenties kirjan nimi viittaa paitsi Balramin saamaan lempinimeen myös Intian kansalaisille omintakeiseen maahan, joiden teillä ja kaduilla kirmaa mutkat suoriksi puksuttava mennyt ja nykyinen, silti yhä intialainen elämä.

 

Kuvat: Maaret Virtanen

Kommentoi