Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Toinen toista varten

Pelko on kummallinen käsite. Se on helppo pukea fyysiseen muotoon: hirveä sydämen tykytys, kuumotus kasvoilla, hien kylmän kalsea nihkeys iholla, vatsassa tuntuva ilkeä nipistys. Silti on aika vaikea määrittää pelon tunnetta ilman sen konkreettista kuvailua.

Ehkä pelkoa onkin helpompaa ajatella sen vastaparinsa, rohkeuden kautta. Rohkeus mielletään usein positiiviseksi, se on voittajan ja tavoitteisiinsa määrätietoisesti pyrkivän ihmisen piirre. Rohkeus voi olla yltiöpäistä tai pikku hiljaa kasvanutta, tahdonlujuudella itselleen taisteltua, jopa kurinalaista. Ironista, että pelko ja rohkeus eivät kumpikaan sulje toisiaan pois. Päinvastoin nämä tunteet saattavat jopa elää ja vaikuttaa meissä ihmisissä samanaikaisesti.

Pelon ja rohkeuden tienristeyksessä on myös neljätoistavuotias Susie Salmon Alice Seboldin romaanissa Oma taivas (Sebold 2002). Susie on tavallisella kotiinpaluumatkalla koulusta kotiin, kun naapurin hieman outo mutta harmittomalta vaikuttava herra Harvey houkuttelee hänet maan alle rakentamaansa onkaloon. Onkalo sijaitsee pellolla, aivan koulun lähistöllä.

”Tiesin että hän tappaisi minut. En vielä käsittänyt, että ruumiini oli jo alkanut kuolla.” (Sebold 2002.) Susien rohkeus kääntyy vain hetken silmänräpäyksessä peloksi, suoranaiseksi kauhuksi.

Oma taivas alkaa Susien kertojaäänen epäröimättömällä toteamuksella siitä, että hänet on murhattu. Tätä suuremmaksi tarinan juonen punaiseksi langaksi muotoutuu kuitenkin tytön uusi elämä taivaassa. Taivaassa Susie saa kaltaistensa Harveyn uhreiksi joutuneiden ja kaltoin kohdeltujen tyttöjen ansiosta uutta voimaa, jonka hän suuntaa oman kuolemansa aiheuttamassa surussa ja kärsimyksessä kamppailevalle perheelleen.

Juuri tytön halu pitää kiinni perheestään, suojella ja valvoa heitä, unelmoida heidän kanssaan, saa tarinassa osakseen kiehtovan kertojanäkökulman. Susien mennyt elämä, teinitytön haaveet ja muistot liittyvät juurikin rohkeuden sisältämään haurauteen. Edes kuolema ei jätä häntä läheistensä ulkopuolelle.

Eeva-Liisa Manner kuvaa maanpäällisen elämän taakseen jättäneen tuntemuksia näin:

Sillä rakkaus tekee yksinäiseksi, / yksinäisemmäksi kuin kuolema. / Kuolemalla ei ole mitään, mutta kuolevalla on kaikki / äänet, näyt, värit, kaiut / mitä on olemassa näiden ilmakehien edellytyksissä / ja myös ne toiset, joita ei ole. (Manner runoteoksessa Lähellä sinua, toim. Mäkelä, Hannu 1991.)

Puistossa_RoomassaJa toisaalta Kai Nieminen iskostaa rohkeuden erään runonsa säkeistössä sanoihin:

(–) Minun pitää olla valmis, / en aio palata enää. / Valmis olen ollut syntymästäni, / rohkeus minulta puuttuu. / En aio palata enää. (–) (Nieminen runoteoksessa Lähellä sinua, toim. Mäkelä, Hannu 1991.)

Susien perheen pitää myös voittaa syvään tuskaan hautautunut pelko. Heidän on kyettävä elämään jälleen rohkeasti. Lopulta niin Susie kuin hänen perheensä joutuvat päästämään irti toisistaan tietäen olevansa aina toisiaan varten.

”Sydänsurumme virtasi toisiimme kuin vesi kupista kuppiin. Joka kerta kun kerroin tarinani, minusta katosi hiukan tuskaa, pienen pieni pisara. Sinä päivänä käsitin, että halusin kertoa perheeni tarinan. Koska maan päällä kauhu on todellista ja jokapäiväistä. Se on kuin kukka tai aurinko: sitä ei voi hillitä.” (Sebold 2002.)

Kommentoi