Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Tarina miehestä, joka istutti puita

Luonnon ihmeitä pidetään usein mysteereinä, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Kokemus luonnosta voi olla yhtä aikaa mykistävän kaunis ja armottoman pelottava. Luonto voi monessa mielessä näyttää ihmiselle voimat, mutta samalla se voi opettaa ja elvyttää meitä.

Näin tapahtuu Jean Gionon jo 1950–luvulla ilmestyneessä tarinassa Mies joka istutti puita (ransk. alkuteos: L’homme qui plantait des arbres). Tarinassa minä-kertojana toimivan muukalaisen patikkamatka vie halki Ranskan karuilta ja kesyttömiltä nummimailta veden etsinnän johdattelemana autioituneelle luontoalueelle, jossa paimen nimeltä Elzéard Bouffier viettää rauhallista eloaan lampaidensa kanssa. Muukalainen katsoo, kuinka tämä hiljainen mies tiputtaa puiden siemeniä asuttamansa alueen elottomaan maahan.

Haave puiden kukoistamasta metsämaasta täyttää niin Elzéardin kuin muukalaisen mielen, joka jatkaa matkaansa Elzéardin talolta ja joutuu mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Kun hän palaa sodan päätyttyä katsomaan, miltä istutettu maa nyt näyttää, hän ei ole uskoa näkyä todeksi. Niin häikäiseväksi alue on muuttunut. Muukalainen seuraa, kuinka sodasta täysin tietämättömänä puita istuttanut Elzéard työskentelee itsenäisesti, omassa rauhassaan. Metsäalueesta tulee viimein valtion suojelualue, eikä miilunpoltto ole sallittua siellä.

Kun toinen maailmansota syttyy, muukalainen on varma, että sota on nyt varmasti runnellut Elzéardin ahkeran työn. Mitä vielä! Siellä Elzéard edelleen istuttaa puita, ikää on tullut lisää mutta tarmo ei ole laantunut. Sota on ollut kuin pyörremyrsky, jonka rauhallisessa silmässä vanhus ja hänen istuttamansa puut ovat kehittyneet, kasvaneet ja voineet hyvin.

Mies joka istutti puita on yhä ympäristökirjallisuuden klassikko, joka aikoinaan vaikutti maailmanlaajuisesti useiden metsästysliikkeiden syntymiseen. Edelleen teos kuuluu luonnon hoitamisesta ja suojelemisesta kuuluviin esimerkkitarinoihin.

Minua Elzéardin tarina koskettaa, sillä se ei ole vain ympäristöystävän ylistyspuheenvuoro ihmisen ja luonnon välisestä onnellisesta suhteesta, vaan myös tarina sisällöllisesti merkityksellisen elämän kokemisesta, jossa jokaisen osana on kulkea läpi oman kasvutarinan. Elzéard ei koe yksinäisyyttä, vaikka hänen seuranaan ei ole muita ihmisiä. Hänellä on puut, joten hänellä on kaikki. Luonto ammentaa kaiken sen rikkauden, pienen ja suuren ilon, hänen ympärilleen, jota hän tarvitsee henkisesti ja fyysisesti pysyäkseen terveenä.

Poikkeuksellisen raikas ja erilainen tarina, joka varmasti avaa jokaisen lukijan eteen omanlaisen, sykähdyttävän kauniin luontokuvan. Luonto muistuttaa meitä siitä, kuinka palkitsevaa elämä sen puhtaassa sydämessä on.

Teoksen esipuheen laatinut Kaarina Davis kysyy tärkeän kysymyksen: ”Puut elävät paljon pidempään kuin me. Jos ne voisivat puhua ja kertoa, miltä täällä näyttää sadan vuoden kuluttua, minkälaisen tarinan ne kertoisivat?” (Giono 2014.)

Kommentoi