Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Satiiri teatteritekstissä

Satiiri ei ole helppo tyylilaji kirjallisuudessa, mutta onnistuessaan se iskee ja lujaa lukunystyröihin. Naurettavalta näyttäminen aiheessa kuin aiheessa voi olla satiiria.

Satiirin hauskuus voi kulkea nauraen ohi, jos lukijalla ei ole entuudestaan tarpeeksi taustatietoa, johon hän voi tekstiä peilata. Reko Lundánin näytelmä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa (2003) on haastava lukijalle Suomen historian poliittisen aihepiirin vuoksi, ja jo nyt politiikasta irtautuneiden henkilöiden ja heidän ajamiensa asioiden takia.

Lundánin teos on nimetty taloussatiiriksi, joka jo sellaisenaan antaa lukijalle ennakko-oletuksen, millaisesta tekstistä on mahdollisesti kyse. Työttömyyden jylläämän Suomen maan ja kansalaisten kasvaneiden tuloerojen perspektiivissä haetaan vastauksia kotimaan taloushistorian käännekohdista, jossa muun muassa rahamarkkinoiden vapauttaminen länteen, pankkikriisi ja lama nousevat selittäviksi tekijöiksi yhteiskunnan nykyiseen ahdinkoon ja epätoivoon.

Tässä kohdin on syytä muistaa, että Ihmisiä hyvinvointivaltiossa -näytelmä on esitetty Suomen Kansallisteatterissa jo vuonna 2003. Tekstin sanomassa on siis paljon tuon ajan yhteiskuntaan peilaamista ja sen ajan yleiseen ilmapiiriin kantaa ottamista.

Lukijana pidin erityisesti näytelmään sisälle kirjoitetuista lauluista, jotka ovat muunnelmia vanhoista klassikoista, esimerkiksi ”Pörssi-samba” (Kohtalokas samba, säv. Georg Malmstén) tai ”Markka merihädässä” (Mikkihiiri merihädässä, säv. Georg Malmstén).

Näytelmässä satiiri pistelee hyvinvointivaltion menneisyydessä, siellä tehdyissä poliittisissa ja taloudellisissa ratkaisuissa, jotka heijastuvat ei vain valtiovallan paksuna lompakkona ja henkseleiden paukutteluna, vaan myös terveydenhuollon leikkauksina, purkutöinä ja liian vähäisinä opettajamäärinä kouluissa.

Näytelmän keskushenkilöt Ekonomisti ja Kansalainen ovat ikään kuin ”opettajan” ja ”oppilaan” rooleissa – Kansalainen haluaa tietää, miksi Suomi kärvistelee ja Ekonomisti selittää parhaansa mukaan. Äänensä saavat muun muassa todellisina ihmisinä tekstissä esiintyvät: Iiro Viinanen, Mauno Koivisto ja Raimo Sailas. Kirjailijan mukaan tosielämän henkilöiden repliikit ovat mielikuvitusta, paitsi ne repliikit, jotka he ovat itse sanoneet.

Vaikka satiirinen teksti ei aina olisikaan hauskaa, niin yleensä se pyrkii juuri kritisoimaan ja ottamaan kantaa aiheeseensa. Poliittinen, sosiaalinen tai moraalinen on yleensä komiikkaa suurempi päätarkoitus satiirissa. Näin myös Lundánin teoksessa, jossa piinaavat muistot jäävät soimaan kuin vanha, rikkinäinen gramofoni:

Kansalainen: ”Oli ne vaan hienoja aikoja. Oli palveluja eikä pelkkiä säästöjä, ei ollu jatkuvaa työttömyyttä eikä armotonta pakkotahtia työpaikoilla, oli kyläkouluja ja postikonttoreita. Ei ollu kännyköitä, ei tulosvastuuta, ei leikkauslistaa eikä eläkepommia. Ollaankohan me menetetty se lopullisesti?” (Lundán 2003).

Kommentoi