Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Sanallistetut mielikuvat

Runoudesta voi puhua sanallistettuina mielikuvina. Lapsuuden taakse jääminen on sanallistettu mielikuvaksi eräässä runossa näin:

”Janon maa, hiekkaa. / Viisitoista pienokaista tarpoo / auringon alla, mutapaakkuja sormissa / eikä kukaan välttämättä selviydy.

Kesän jälkeen hiekka kalkkeutuu myrkyksi, / kuivuu tuuleen, silmiin suolaa. / Lähtö tulee liian aikaisin.

Äidit nyppivät iholta untuvaa / siskoilla on voileivät kesken / lämpöä ja eväitä reitin varrella, / rupisia omenoita taskuihin.

On syötävä, lisäännyttävä, / löydettävä turvapaikka kunnes vesi ehtyy / kukaan ei ota vastaan itkua / jos se ei joskus lopu.” (Huotarinen 2007.)

Tämä runo Olipa kerran ihminen on Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelmasta Naisen paikka (2007). Lapsuudesta irtautumisen kipeys ja ihmisen kasvamisen koettelemukset ovat voimakkaana tässä runokuvassa.

Samoin Huotarinen tunnelmoi nuoruuden kuolemattomuuden illuusion murenemista runossaan Lento:

”(–) Me tarvitsemme häntä / joka jätti meidät aina yksin / me kaipaamme / huolellisesti kohotettujen leivosten lähelle / onnellisesti päättyvien muistojen luokse / valokuvapiirongin ääreen, selkä seinää vasten.”

Huotarisen Vintti-runossa puolestaan minä-kertoja lausuu totuuden ja ilmoittaa huhupuheista päiväkirjamerkintöjen muodossa. Tässä runossa mielikuvilla leikitellään henkilökohtaisuuden ja sosiaalisen paljastamisen ristivalossa. ”Maailma on tuhkameri” on yhtäältä paradoksaalinen totuus kuin toisessa päiväkirjamerkinnässä vapauteen paenneen yksilön murtunut mielikuva.

Runojen mielikuvista voi syntyä erilaisilla tulkinnoilla loputtomia tarinoita.

Usein jo runon syntyvaiheessa kirjoittajalla on mielikuva jostakin asiasta, jonka auki kirjoittaminen runoksi – kuvaksi – voi kertoa esimerkiksi yhden kokonaisen ajanjakson ihmisen elämästä. Syntymä, lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus – elämä ja kuolema – runojen aiheet ovat ehtymättömät.

Huotarinen vie runoaiheensa myös ihmisen ja luonnon väliseen jatkumoon runossaan Aava:

”(–) Ratsastan ukkossäässä, / etsin revontulen häntää / pitäisin siitä kiinni, / kaipaan vereen kastettua rautanaulaa / ripustaisin sen kaulaani. / Tuntisin voiman jalkojeni alla. (–)”

Tunne jostakin, jota ei ole kokenut mutta jonka voi mielikuvalla luoda on tässä aistillisen voimakas. Aistillisuus liittyy runokuvan eläväksi tekemiseen, se on runoilijalle tärkeä samaistumispinta.

Siinä missä runo muotona antaa mahdollisuuden yksittäisen hetkeen paluuseen, tulevaisuuteen hyppäämiseen tai tässä hetkessä syntyvien mielikuvien havainnollistamiseen sanallisin kuvin, se antaa myös mahdollisuuden kääntää koko todellisuus ylösalaisin konkreettisen vakavasti kuten Huotarisen runossa Meditoija:

”(–) Otan vieraat vastaan / riippumalla pää alaspäin puolapuista / Jos maailma menehtyy sänkyynsä / otan vuoteeni ja tanssin / päättäväisenä kuin päivänkorento / teen tasavallasta huvipuiston / riemulinnan, pakkopaidan (–)”

Runouden kauneus on juurikin sen kyvyssä kertoa sanoilla kuva – mielikuva – maailmasta sisältä ja ulkopäin. Sanallistettuina mielikuvina runoutta on kenties helpompi myös lähestyä.

Kommentoi