Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Pelastuksella on hintansa

Jos teoksen nimi on Sielut kulkevat sateessa, ei voi olla kategorisoimatta sitä jännityksen, tragedian tai jopa kauhun sisälle. En ole suuri scifi-kirjallisuuden ystävä, ehkä sen vuoksi että teknologia eriskummallisine termeineen, ja tietyn asteinen tulevaisuuden näkeminen avaruusperspektiivistä ei jaksa kiinnostaa minua. Pasi Ilmari Jääskeläisen teksti tekee poikkeuksen. Teoksessa hienoviritteinen tulevaisuuden tarkastelu sulautuu osaksi jotakin, joka kiehtoo varmasti monia meistä: sielun olemassaolo ja sen voima.

Romaanin maailma imee väkisin sisäänsä ja en muista, milloin olisin uppoutunut lukemiseen yhtä vahvasti kuin nyt. Vaikka alkuasetelma on hyvin tavallinen ja päähenkilö arkipäiväinen, ei maan ja taivaan ristiriitainen vetovoima estä tapahtumien vääjäämätöntä kulkua., ei edes alituisen rankkasateen piinassa. Missä on kohtalo? Missä on syntien salakätkö? Missä on se kello, joka tikittää meille elämämme viimeistä minuuttia? Mitä me lopultakaan muistamme?

Pidän siitä, miten Jääskeläinen kiepsauttaa ihmistä ympäröivän todellisuuden ja ihmisen käsityksen itsestään (raadollisen) inhimilliseksi. Sivuhuomautukset laittavat ajoittain ahtaalle, kenties aiheuttavat ahdistusta, ja jos ei muuta niin ainakin heikotusta lukijassa.

Se, mitä oikeasti ajattelemme on harvoin sitä, miten oikeasti toimimme. Ilmarisen teos on loistava esimerkki ihmisen oikukkaasta, miltei mahdottomasta luonteesta. ”Opintojen aikana eräs opettaja oli sanonut, että etäältä kaikki näyttävät samanlaisilta, läheltä katsottuna jokainen on omalla tavallaan kummajainen ja riittävän läheltä katsottuna kukaan ei ole” (Jääskeläinen 2013).

Jääskeläisen kirjan tummanpuhuva miljöö, hetkeen pysähtyminen ja taas hetkessä jatkaminen, vastavirtaan rimpuilu oman ja toisten kuolevaisuuden kanssa tuovat minulle mieleen Edgar Allan Poen Rakkauden ja kuoleman lauluja -teoksen (Poe 1999), jossa tämä romantiikan aikakauden runoilijanero kuljettaa mutkikkaita personifikaatioita, allegorioita ja konnotaatioita kauhunsekaisin värein. Poen lyriikan muotokieli on täyteläistä, ja luettaessakin surussaan ja katkeruudessaan kaiken antavaa.

Yksi Poen tunnetuimmista runoista on Korppi, johon sain ensituntuman jo lukiossa. Runon väkevyys syntyy karusta, lähes härskistä yksilön olemassaolon ja poissaolon päättämättömyydestä. Ihmisen inhimillisyys keikkuu veitsenterällä kuin valon ja varjon leikki.

Korppi istui patsaallansa yks vain lause / muistissansa, / kuin ois siihen purkanut se ihmisarkaa / sieluaan; / liikkumatta sen toi julki / musta lintu, / suunsa sulki. / Aatokseni ääneen kulki: Ystäväni / aikojaan / pakenivat – toivo jätti – huomen vie sun / muassaan. / Lintu huus: Ei milloinkaan. /

Lähtemättä korppi siellä, yhä vielä – yhä / vielä / Pallaan valkopatsaan päällä istuu – istuu / paikallaan; / silmät kaiken nähden palaa, demonin ne hurjan / salaa. / Korpin yli lamppu valaa tumman varjon / lattiaan. / Sieluni tään varjon lailla painuu alas tomuun
maan, / nousta ei voi – milloinkaan. / (Poe 1999)

Kommentoi