Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Kiusattu nuori

Kiusattu nuori nimeltään Ville saa äänensä Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä Meidän poika (2011).

Ville: ”Miten paljon niitä on. Miten paljon on ihmisiä, jotka ei vaan jaksa enää. Miten paljon on ihmisiä, jotka ei kykene kutsumaan itseään ihmisiks, jotka ei tunnista itseään peilistä… ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta menetettävää kun tappionsa ja häpeänsä. Ihmisiä jotka tietää ettei totuus koskaan voita ja että… (Tauko.) No mitä, olet sä siellä vielä?” (Lampela 2011.)

Lampelan kirjoittama tummasävyinen tarina on yksinkertaisessa sanomassaan tehokas: Kukaan meistä ei pärjää yksin.

Kiusatun nuoren asemaan joutunut Ville talsii tikittävä reppu selässään koulun ja kauppakeskuksen väliä, ajautuu poliisikuulusteluun ja välttelee äitinsä uutta miesystävää. Kavereita ei ole, mutta nuori mies on jo turtunut hengailua harrastavien koulutoveriensa nälvintään. Jossain menee kuitenkin raja ja on vain ajan kysymys, milloin todellisuus sanan varsinaisessa merkityksessä räjähtää silmille.

Lampela kuvaa uskottavasti nuoren miehen epävarmuutta ja kiusattuna olemisen tuntoja. Oman paikkansa kyseenalaistava nuori ei ole mitenkään uutta tai omituista, päinvastoin se on jopa korostunut nykyisen yksilökeskeisen kilpailuyhteiskunnan sisällä. Kiusatuksi joutuminen tässä paremmuuden kilpajuoksussa voi viedä kenen tahansa (ei vain nuoren) henkisen ja fyysisen kipupisteen äärimmilleen.

Kenties tämä on ollut kirjailijalla jonkinlaisena taustakehyksenä, ehkä ei. Joka tapauksessa teksti ei sen enempää etsi syyllistä kuin osoita syyllistäkään. Sen sijaan yksi jos toinenkin Villen ympärillä yrittää vaikuttaa häneen virkavaltaa myöten:

Volander: ”Ja sinä – sä voisit olla yks niistä jotka eksyy, mutta oppii samalla ymmärtämään, näkemään kaiken läpi. Mikä vois olla sen arvokkaampaa? Joo, mä tiedän mitä sä ajattelet. Sä ajattelet että on jätkällä pokkaa tulla selittämään, kyttä, tommonen vahtikoira.”

Ville: ”Just niin.”

Volander: ”Sä ajattelet että mä palvelen järjestelmää, joka ei oo tehny mitään sun hyväkses.”

Ville: ”Täsmälleen.”

Volander: ”Mä tiedän että sä ajattelet niin. Ja niin mäkin ajattelin sun ikäsenäs. ’”Ni dieu ni maître.”’ Mutta – ja tätä sun kannattas miettiä todella vakavissas – mihin sä luulet pääseväs? Mihin sä luulet pääseväs syyttämällä kaikesta muita? Syyttämällä järjestelmää, maailmaa, ihmisiä? Ei sillai mihinkään pääse.” (Lampela 2011.)

Perusta hyvälle elämälle luodaan kotona ja koulussa, läheisten ja ystävien ympäröimänä, jotka rakastavat lapsesta aikuiseksi kasvavaa nuorta. Vaikka näytelmässä Villen äiti on pojan suuri tuki ja turva, ei hänkään pysty ymmärtämään muuttunutta poikaansa. Miksi äidin rakkaus ei riitä? Tämän näytelmä jättää leijumaan vaiettuna kysymyksenä.

Nuorena pitää juosta ja lujaa, eksyä ja löytää tiensä uudelleen. Nuoruus on aikaa, jolloin tehdään valintoja ja uudelleen valintoja, seikkaillaan surutta ja välillä rajoja kaihtamatta. Tämä kaikki on nuoren, hyvällä itsetunnolla varttuneen ihmisen, rohkeutta ja uskoa siihen, että elämä kantaa.

Entä jos nuoren itsetunto on jotain aivan muuta? Entä jos hänen reppuunsa on annettu tyystin toisenlaiset eväät? Umpikujaan joutunutta nuorta ei saa koskaan jättää yksin. Ei koskaan.

2 vastausta artikkeliin “Kiusattu nuori”

  1. osiris----

    ”Mä tiedän että sä ajattelet niin. Ja niin mäkin ajattelin sun ikäsenäs. ’”Ni dieu ni maître.”’ Mutta – ja tätä sun kannattas miettiä todella vakavissas – mihin sä luulet pääseväs? Mihin sä luulet pääseväs syyttämällä kaikesta muita? Syyttämällä järjestelmää, maailmaa, ihmisiä? Ei sillai mihinkään pääse.” (Lampela 2011.)”

    Sanoi juutalainen keskitysleirillä, eihän järjestelmää saa syyttää, eihän? Pitää aidosti ajatella, ja jopa myöntää, että ehkä se onkin oikeassa?

    Kyllä heitäkin on ollut maailmassa, aivan varmasti. Ja on edelleen.

    Uskon, että on ollut olemassa juutalainen, joka on lopulta ajatellut, kaiken jälkeen, MINULLA EI OLE MITÄÄN ARVOA, OLEN TÄMÄN ANSAINNUT. Sitä on vaikea uskoa, mutta uskon silti.


Kommentoi