Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Kevät puhkeaa hiljaisuudessa

Ihanaa! Tänä aamuna huomasin vihreän kaistaleen ruohoista maata, kun ulkoilutin koiraani. Kevät! Tähän asti asuinpaikkani piha-aluetta on peittänyt raskas lumivaippa, jossa on näkynyt siellä täällä saappaideni pohjista jääneet jälkeni ja pikkuisen hauvani tassujen painaumat. Nyt vihreää mätästä ja minua erotti vain jäinen peili. ”Kevät mutta ei ihan vielä”, huokaisin.

Kevät on lempivuodenaikani. Keväässä on uuden elämän alku. Valo lisääntyy, mikä voi kääntyä joissakin meistä väsymykseksi, mutta silti koen että kevät antaa minulle myös uutta energiaa. Kirjoittaminen on päivänvalon pilkistäessä voimaannuttavaa. Luovaan toimintaan uppoutuu uudenlaisella vimmalla, jossa on yllättäviä värejä, tuoksuja ja hajuja. Kaikki tämä on kevään ansiota.

Kevat_kuva2
Kevään aurinko hellii Turun Aurajokirantaa.

 

Kevään taika on hiljaisuudessa ja sen hitaasti itseään odotuttavassa luonteessa. Kevät syntyy isä talven ja äiti kesän lapsena. Keväässä on rakkautta, joka on, elää ja kasvaa hiljaisuudessa kuin vaivihkaa jään sulaessa järvestä suloisen veden solinan tieltä. Keväässä on myös pulppuavaa iloa, joka näkyy varpusparvien pyrähdellessä puistojen pensaissa. Talven surumielisyyden leikkaa auringon lempeät kasvot. Kun suljen silmäni, tunnen ennen näkemätöntä rauhaa. ”Kevät!”, kuiskaan silloin.

Kevat_kuva3
Kevät maalaa luonnon upeilla väreillään.

Lukulähettinä minulla on ollut ilo paneutua Edith Södergranin runotuotantoon. Tummasävyisistä, melankolisista ja ihmiselämän julmista puolista kirjoittanut runoilija löytää niin ikään keväästä rauhaa sekä sanoiksi lähes mahdottomaksi pukematonta lohtua:

”Muutama viime tähti hohtaa himmeänä. / Näen ne ikkunastani. Taivas on kalpea, / tuskin voi aavistaa etäältä alkavan päivän. / Järven yllä lepää hiljaisuus, / puiden keskellä väijyy kuiskaus, / vanha puutarhani kuuntelee hiukan hajamielisenä / yön henkäyksiä jotka havisevat tien yli.”

(Runo Varhainen sarastus runokokoelmassa Tulevaisuuden varjo, 1972, valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa.)

Kevät on kaunis ja taianomainen. Uutta elämää sikiävään kevääseen sisältyy auttamatta myös luopuminen. Södergranin kyky löytää nykyhetken ja menneen väliin jäävä suru on riipaisevaa:

”Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, / kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, / ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan / sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. / Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. / Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti. / Vanha kuusi valvoo ja muistelee / valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.”

(Runo Pohjolan kevät Edith Södergranin runokokoelmassa Kultaiset linnut, 2005.)

Voimaannuttavaa talvikevään viikonloppua kaikille!

 

Kuvat: Maaret Virtanen

Kommentoi