Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Kerrotut elämät

Elämäkerrat ovat kiehtovia teoksia, etenkin jos ne kykenevät kertomaan jotakin ulkokultaisuudesta poikkeavaa henkilöstä. Läheskään aina tämä ei ole itsestäänselvyys, ja tarkoitan tällä nyt elämäkertoja, jotka on laatinut joku muu kuin sen päähenkilö itse.

Kirjoittaja on voinut laatia tarkan henkilökuvan pienintäkin detaljihippusta myöden, mutta tämä kuva päähenkilösta, jota lukija on arvostanut, kenties salaa ihaillut ja jonka elämä on lehtien palstoilta, elokuvista tai muualta seurannut, ei vastaakaan sita “ihannekuvaa”, joka hänestä muodostuu elämäkerran sivuille. Joskus lukiessa joutuu kysymään itseltään, miksi kirja on näin lattea, vaikka päähenkilö kansien välissä on niin karismaattinen ja elämäntäyteinen?

Tietokirjailija ja toimittaja Petri Nevalainen, joka on kirjoittanut elämäkerran yhdesta lempinäyttelijöistani, on välttänyt tämän sudenkuopan. Meryl Streep (Nevalainen 2011) on mukaansatempaava teos yhdestä aikakautemme valovoimaisimmista tähdista.

Nevalaisen tyyli on selkea ja informatiivinen faktoineen ja aikakausineen, silti rohkea ja rosoinen. Kirjoittaja ei alistu maalaamaan ruusuista kuvaa Streepista, ja pidän siitä, kuten pidän näyttelijättärestä, joka on esittanyt niin aidoilta vaikuttavia ihmisiä – tai olisiko oikeammin sanoa niitä “tavallisia ihmisiä”.

Jotakin näyttelijättären vaatimattomuudesta kertoo seuraava lausahdus: “Näytteleminen ei ole minulle mystinen tapahtuma. Mutta se ei myöskään tunnu psykologisesti monimutkaiselta. Se on luonteva asia, juuri sitä mitä kulloinkin teen. En osaa kuvata näyttelemistä kovinkaan hyvin. Tiedän vain sen, että aina valmistautuessani uuteen osaan en voi hyödyntää siinä mitään aiempaa kokemustani. Mitä useampia osia teen, sitä vähemman tunnen tietäväni. Kunnioitankin suuresti näyttelijöitä, jotka näyttelevät jatkuvasti hyvin.” (Nevalainen 2011.)

Streep on yksi niistä harvoista näyttelijättärista, joka on onnistunut luomaan näyttelijänuran, ja nimenomaan näyttelijänuran – ei “tähtiuraa”. Toki tähteys on tullut näyttelijättärelle sivupalkintona, sellaisten menestyneiden elokuvien, kuten Kauriinmetsästäjä, Ranskalaisen luutnantin nainen, Minun Afrikkani ja Sofien valinta myötä, joista viimeksi mainitusta Streep sai ansaitusti parhaan naispääosan Oscarin vuonna 1982.

Pidän siitä, kuinka Nevalaisen teos valottaa varsin omintakeisesti näyttelijättären tahdonvoimaa ja sitä, kuinka lahjakkuudella ja kovalla työllä on oma erityinen paikkansa Streepin kaltaisille naisille. Ammatissaan han on joutunut välillä taistelemaan varsin hanakasti osoittaakseen samanaikaisesti sekä näyttelijänkykynsä että päihittääkseen ulkonäkövaatimuksille asetetut, välillä naurettavuuksiin asti yltyneet kriteerit. Loistavan tilannetajunsa, harvinaisen hienoeleisyytensä (joka vangitsee ainakin minut joka ainoa kerta!) ja huumorintajunsa ansiosta Streep on voittanut itselleen useamman roolin muuten niin raadollisessa Hollywoodissa.

Elämäkerroissa on vangitsevaa niiden ajattomuus ja tähän sisältyvä salaperäisyys. Onnistuneen elämäkerran päähenkilö, vaikka olisikin jo pois tästä maailmasta, herää eloon ja sykähdyttää lukijansa (ts. ihailijansa) sydämessä vielä kauan teoksen lukemisen jälkeen. Siksi taitavasti kirjoitettujen elämäkertojen sivuilla syntyy usein peilaava suhde kirjoittajan ja kirjoitetun henkilön välille.

Se ei ole teoksen päähenkilön “tahtikuva”, vaan hanestä kehkeytynyt omakuva. Sellainen omakuva, joka on intohimoisesti aiheeseensa perehtyneen elämäkerran kirjoittajan mielessä muodostunut, ja koko kirjoittajan henkilökohtaisen tunneskaalan läpikäynyt.

Tällaiset elämäkerrat kantavat mukanaan ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet elää, taistella ja toteuttaa unelmiaan – ihan “tavallisina ihmisinä”. Jo ihan tästä syystä jokaisen kannattaisi lukea edes kerran jokin elämäkerta. Onnistuneena lukuelämyksenä se saattaa, ja monesti antaakin, sellaista ajattelemisen aihetta, josta “tähteys” ei voisi olla kauempana. Se on jotakin parempaa, jotakin joka ei unohdu.

Kommentoi