Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Jännityksen luominen on taitolaji

”Raskasta saappaiden töminää ja Debbyn pikkuiset pakenevat askeleet, vielä hengissä, juoksemassa äidin huonetta kohti ja minä miettimässä ei, ei, älä tule tänne ja sitten saappaat saivat käytävän tärähtelemään hänen takanaan ja kuului raahaamista, lattian raapimista ja lisää korahtelua, korahtelua, pauketta ja sitten jysähdys ja kirveen humahdus ja yhä edelleen äidin kammottava raakunta…” (Flynn 2014).

Teksti on ote Gillian Flynnin jännitysromaanista Paha paikka (2014) ja esimerkki jännityksen muuntumisesta suoranaiseksi kauhuksi. Jännittävä tarina ajaa lukijaa väkisin eteenpäin. Joskus tuntuu, että kirjaa ei voi laskea hetkeksikään käsistä, niin intensiivisesti teksti on napannut otteeseensa. Käyn parasta aikaa Juonenpunojat -nimistä dekkarikurssia, jossa opetellaan muun muassa liikuttamaan lukijan tunteita.

Olen pyrkinyt omaksumaan jokaiselle kirjoittajalle tärkeän tunteiden ohjaajan roolin. Työstäessäni tekstiä voin ohjata tarinani henkilöiden ja tapahtumien siivilöimää tunteiden mylläkkää, johon parhaimmillaan sekoittuu niin pelkoa, kauhua, epätoivoa ja vihaa kuin iloa ja tyytyväisyyttä. Kurssimateriaalissa korostetaan, että vaaran on oltava ilmeinen ja lähellä. Kaukana tulevaisuudessa siintävä uhka ei herätä pelkoa. Tämän vuoksi pelko liittyy keskeisesti tavoitteelliseen toimintaan. Toisaalta ahdistuksen rinnalla tulisi osata kuljettaa sopivina annoksina lukijalle mielihyvää, jopa toivoa. Ei siis ihan helppo homma!

Lukija tuntee kauhua tarinassa tapahtumahetkellä. Se hyökkää rivien välistä kuin raatelukoira kun on ensin kulkenut natisevat portaat ylös askel askeleelta.
Lukija tuntee kauhua tarinassa tapahtumahetkellä. Se hyökkää rivien välistä kuin raatelukoira kun on ensin kulkenut natisevat portaat ylös askel askeleelta.

Jännitys syntyy epävarmuudesta tapahtuman lopputuloksesta juonenkäänteessä. Paha paikka -romaanissa jännitys syntyy menneen ja nykyhetken välisestä kauan kyteneestä ristiriidasta, joka lukujen edetessä alkaa rakoilla. Dayn perheen Ben-veli on tuomittu aikoinaan elinkautiseen perheensä surmaamisesta. Ainoa raa’an yön tapahtumista selvinnyt on päähenkilö Libby, joka sittemmin painiskelee paitsi aikuisuuden demonien kanssa, myös oman syyllisyydentuntonsa kanssa. Kun Libby viimein päättää aloittaa selvitystyön Kill Club -nimisen salaseuran rahoittamana, ei kaikki näytä enää niin mustavalkoiselta.

Teoksessa lukijaa ei päästetä jännityksestä irti, vaan asteittainen luodaan kauhu uudelleen jo tapahtuneen yöllisen hirmutyön todellisista tapahtumista. Epävarmuus oikeasta murhaajasta raastaa lukijaa. Päähenkilön saamaton, työtä välttelevä ja itseinhoon taipuvainen luonne on nerokas hahmorakenteinen ratkaisu tähän tarinaan.

Kuten olen Juonenpunojat-kurssilla oppinut, jännityksen kasvattaminen edellyttää että juoneen rakennettujen vaikeuksien vaikeuskerrointa on nostettava. Juuri näin tekevät monet jännityksen ja kauhun mestarit, kuten Henning Mankel, Karin Slaughter, Mary Higgins Clark, Stephen King ja oma suosikkini Nicci French, tässä mainitun Gillian Flynnin lisäksi.

Nämä kirjailijat antavat tarinoissaan enemmän painoarvoa jännityksen luomiselle kuin yllätyksille. Vielä sinnittelen epävarmuudessa Pahan paikan loppua lukiessani…

 

Kuvat: Maaret Virtanen

 

Kommentoi