Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Hyvä näytelmäteksti haastaa lukijan

Näytelmien lukeminen on minulle suuri nautinto! Visuaalisena ihmisenä kuvaan mielessäni näytelmätekstin tapahtumamiljöön, dialogin kautta piirrän henkilöhahmoille kasvot ja muodostan heistä käsityksen persoonina. Mitenhän tuo arvokkaaksi vanhaksi herraksi kuvattu, pidättyväinen hahmo toimii? Entäpä tuo hauras, harvasanainen nuori nainen?

Olen monesti kuullut sanottavan, että näytelmien lukeminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Kirjojen suurkuluttaja, joka enimmäkseen lukee romaaneja, voi olla hämillään tai jopa ärtynyt näytelmätekstin käsiin saadessaan.

Ensikertalaiselle draaman lukemista ja sen ymmärtämistä voi auttaa tieto siitä, että genrenä näytelmä kuvaa useimmiten ihmisen inhimillistä toimintaa; toimintaa iloineen ja suruineen, pettymyksineen ja vihanpurkauksineen. Hahmojen toiminta purkautuu parenteeseihin kirjoitettuina konkreettisina toimintakehotuksina. Joskus se on tarkoituksellisesti näennäistä, jolloin pyritään luomaan illuusiota, toisinaan taas enemmän psykologista vastakkainasettelua, jota edustaa muun muassa Anton Tšehovin tuotanto.

Draamalle niin ominainen muutos, käänne parempaan tai huonompaan suuntaan, ei ole läheskään aina yksiselitteinen nykynäytelmässä. Absurdissa draamassa se voi puuttua jopa kokonaan, kuten esimerkiksi Samuel Beckettin kuuluisassa näytelmässä Huomenna hän tulee. Hyvä näytelmäteksti haastaa lukijan pohtimaan tekstiin piilotettuja merkityksiä.

On totta, että henkilöhahmojen dialogiin syventyminen vaatii vastaanottajalta paljon. Tämä ei tarkoita pelkästään draaman rakenteellista tasoa (juonen eteneminen, käännekohdat jne.), vaan ylipäätään ymmärrystä siitä, mitä repliikkien välissä tapahtuu, mikä muuttuu ja miksi. Mitä jätetään kertomatta? Lukiessa näytelmää, tulisi muistaa että draama saa todellisen muotonsa vasta näyttämöllä, näyttelijöiden keskinäisessä puheessa, eleissä ja toiminnassa.

Lastennäytelmien käsikirjoitukset vaativat kirjoittajaltaan äärimmäistä taitoa. Draaman keinoja on kyettävä "venyttämään" ja tarvittaessa kääntämään ylösalaisin lapsen aidon kiinnostuksen ylläpitämiseksi.
Lastennäytelmien käsikirjoitukset vaativat kirjoittajaltaan äärimmäistä taitoa. Draaman keinoja on kyettävä ”venyttämään” ja tarvittaessa kääntämään ylösalaisin lapsen aidon kiinnostuksen ylläpitämiseksi.

Luen parhaillaan kahta näytelmää, joista toinen on tragikoominen, toinen selkeä tragedia.

Mika Myllyahon Paniikki (2005) aiheuttaa siellä täällä makeita naurun pyrskähdyksiä miehisyyden ja mielenterveyden kanssa painiskelevan, reilun kolmikymppisen ukkokolmikon edesottamuksia lukiessa. Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä (2003) vie puolestaan realistisen karusti kohti parisuhdeväkivallan ydintä. Uskoa ihmisen hyvyyteen koetellaan näytelmässä, jossa ahdistuksesta, lohduttomuudesta ja kyvyttömyydestä vaikuttaa omaan elämään tulee henkilöhahmojen toinen luonne.

Draamassa henkilöhahmon luonnetta voi dialogin ohella syventää myös monologilla. Monologi on lähes aina enemmän kuin pelkkä pintaraapaisu hahmon sielunelämään:

KARI ”Syksyllä mä aloin käydä Sipoonkorvessa mustikassa ja sienessä. Mä vein aamulla ensiks Simon tarhaan, se istu tyyriinä lastenistuimessa, ja sit mä poljin kakskymmentä kilometriä sinne mettään. Se oli mulle ihan tuntematonta ensiks, mut pian mä opin. Kerran mä kyl eksyin pahasti kun tuli kaatosade ja koko mettä pimeni. Mä harhailin tosi kauan, meinas itku jo tulla. Mä olin vasta illalla kotona. Tuula kysy missä mä olin viipyny, mä sanoin et en huomannu ajan kulua kun niin nautin luonnosta. Se ihmetteli kun mä olin läpimärkä ja hytisin kylmästä. Mä olin siellä mettässä tajunnu et mä oon samassa tilanteessa missä mun esi-isäni on ollu monta kertaa. Ei oo kun kaks kouraa ja yks pää. Mun on pakko pärjätä omillaan. Kukaan ei tuu auttaan.” (Lundán 2003.)

Lukijana kehotan olemaan ennakkoluuloton ja utelias näytelmien lukemista kohtaan. Aristoteleen runousoppi on yksi tunnetuimmista ja uskoakseni käytetyimmistä teoksista, kun halutaan päästä kiinni näytelmien analysoimiseen ja tulkintaan. Vaikka draaman teoria ei sinänsä kiinnostaisikaan, niin tämä ”Draaman Raamattu” antaa tarpeellista tietoa näytelmän perusrakenteesta.

Kun näytelmäteksti avautuu paremmin, niin usein ne sopivat lyhyydessään ja tiiviydessään mukavaksi matkalukemiseksi tai tylsän iltapäivän ratoksi samaan tapaan kuin novellit. Joskus hyvän näytelmän lukemisen jälkeen jää tunne, että tämä on aivan pakko nähdä teatterissa. Silloin teksti on täyttänyt tehtävänsä draaman estetiikan näkökulmasta, joka yhtä hyvin voi olla suuri teatterielämys – siinä missä pitkän romaanitekstin lukeminen.

Kommentoi