Kirjakulkuritar

BLOGIT | Kirjakulkuritar

Aitoa roolihenkilöä rakentamassa

Turun kaupunginkirjaston Rotundaan oli kokoontunut keskiviikkona (20.4.) innokkaita lukijoita kuuntelemaan Tommi Kinnusen haastattelua ja keskustelua hänen uusimmasta romaanistaan Lopotti (2016).

Kinnusta kritiikki synkästä kirjasta kummastuttaa. Teos on tragedia, jossa syrjässä olevien ihmisten välillä on viljelty myös huumoria. Eräs kuuntelija totesi yleisöstä, että hän haluaisi Kinnusen seuraavassa teoksessa lukea toivon henkilöhahmoista. Tämä on mielenkiintoinen havainto, jos mietitään kuinka moninaisista aiheista ja lähteistä tarinan henkilöt syntyvät.

Toivo on inhimillistä, ja siihen jokaisen meistä on helppo samaistua. Kun puhutaan traagisen teoksen päähenkilöstä, voi toivo olla lukijaa motivoiva elementti, joka vie häntä tekstissä eteenpäin sivulta toiselle. Lukija haluaa että päähenkilö selviää musertavien tapahtumien keskeltä voittajana, realismin rajoissa, toisin sanoen todellisen elämän kipukohdat tunnistaen. Hirveiden asioiden takaa on voitava lukea perusteltu syy.

Eikö aito roolihenkilö sitten ole lähellä realistista tosielämän henkilöä genrestä riippumatta? En ole syventynyt fantasiaan tai scifi-kirjallisuuteen, ja siksi ne ovat jääneet vieraammiksi tyylilajeiksi, mutta yhtälailla näissä on kirjoittajan tavoitteena yliluonnollisuuden, magian ja muun kummallisen rinnalla aidon roolihenkilön rakentaminen.

Kirjailija Tommi Kinnunen vastaili lukijoiden kysymyksiin ja kertoi muun muassa romaaninsa Lopotti nimeen liittyvistä taustoista.
Kirjailija Tommi Kinnunen vastaili lukijoiden kysymyksiin ja kertoi muun muassa romaaninsa Lopotti nimeen liittyvistä taustoista.

Sana ’rooli’ roolihenkilön edessä on kiusallisen hämmentävä. Rooli mielletään usein jonkun muun kuin oman itsen esittämäksi. Joku esittää roolia teatterin lavalla, toinen yhtä hyvin tosielämässä. Juonessa synkät tapahtumat saavat muovata romaanin henkilöhahmoa, ja niin niiden täytyy, jos tarinasta halutaan uskottava.

Esimerkiksi Lopotissa sokeainkoulun kuri oli yllättänyt monet lukijat. Teoksen päähenkilö Helena on sokea, ja Kinnunen tulkitsee että hänet on ikään kuin laitettu häkkiin muiden ihmisten toimesta. Normista poikkeaminen ei ole hyvä asia Helenan henkilöhahmossa, joten hänen pitää sopeutua ’normaaliuden rooliin’. Vai onko se sittenkin minä-kerronnassa puhuvan Helenan itselleen syöttämä kuva ’normaalista ihmisestä’?

Kun kirjailija ideoi ja suunnittelee tarinansa roolihenkilöitä, on aitous ja uskottavuus fiktiivisten henkilöiden pääkriteereitä. Se, että tiedostaa normit ja odotukset yhteiskunnassa, on lähtökohta ravistella niitä ja rakentaa sitä kautta todenmukaista päähenkilöä tai sivuhenkilöä, sankaria tai antisankaria. Toisaalta asian voi kääntää myös kokonaan päälaelleen ja nähdä, kuinka me itse luomme kuvaa itsestämme erilaisten määreiden ja käsitteiden kautta. Onko se, mitä ihmiset meiltä odottavat lopulta se, mitä me itse itseltämme vaadimme? Kumpi on tällöin todellisuudessa aidompi kuva roolihenkilöstä, ulkoapäin nähty kuva vai sisältäpäin eletty kuva?

Vastaisin tähän että kummatkin. Käytän mieluummin fiktiivisestä tekstistä puhuttaessa sanaa ’henkilöhahmo’, koska se on mielestäni oikeampi termi. Jälleen kerran termi, josta käsin tulkitsen asiaa. Paradoksaalista ehkä, mutta henkilöhahmo ilman ’roolia’ tuntuu kirjoittajana minusta mieluisammalta. Tarinassa hän on kuitenkin minulle se ainut aito henkilö lihoineen ja luineen, ajatuksineen ja tunteineen sekä moraalikäsityksineen ja maailmankuvineen.

Kirjoittajalle henkilöhahmon rakentaminen on euforista, koska hänestä voi tehdä aivan niin ihanan tai kamalan kuin itse haluaa. On kuitenkin yksi erittäin tärkeä asia, joka jokaisen lukijan olisi muistettava: – Aito roolihenkilö ei ole peilikuva kirjailijasta, korostaa Kinnunen.

 

Kuvat: Maaret Virtanen

Kommentoi